keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Innokkaat äitibloggaajat

Äitejä on niin helppo syyllistää. Nyt äitibloggaajista on tehty ajattelemattomia paskiaisia, jotka pilaavat lastensa mahdollisuudet tasapainoiseen elämään. Me äitibloggaajat pilaamme lasten elämän julkaisemalla heistä hassuja tarinoita ja noloja kuvia netissä. Voimme siis syyttää vain ja ainoastaan itseämme, kun lapsemme ovat koulukiusattuja meidän innokkaiden äitibloggaajien nettiin laittamien lapsuudenkuvien vuoksi.

Parhaiten äitibloggaajien petollisuutta ja julmuutta ymmärtää tietenkin mies. Tässä jutussa viittaan kirjoitukseen: http://totuuskuutio.fi/innokkaat-aitibloggaajat-ja-some-vanhemmat-tarvelevat-lastensa-digitaalisen-jalanjaljen/

"Totuuskuution" jutussa on toki asiaakin. Ei juttu missään nimessä ole täysin tuulesta temmattu. Kirjoituksessa käsitellään aiheita, jotka jokaisen bloggaajan ja somettajan on otettava puuhissaan huomioon. Mutta monesta asiasta olen kuitenkin vallan eri mieltä. Toisaalta jos kirjoittajan tarkoitus on olla provokatiivinen, niin mielestäni hän on siinäkin onnistunut ihan kohtuullisesti.

Äitejä, ja vanhempia yleensä, syyllistetään usein siitä, että he tekevät päätöksiä, jotka aiheuttavat heidän lapsiensa koulukiusaamisen. Yritäpä esimerkiksi antaa lapsellesi jokin todella persoonallinen nimi, niin jo selän takana puhutaan, että helpommallakin pääsisi koulukiusatuksi.

Tai mitäpä jos netissä komeilisi jokin vanha ja hiukan noloksi luokiteltava lapsuuden kuva, jossa kullanmurunen vaikkapa istuisi potalla ja söisi lihapiirakkaa samalla kun paskantaa? Onko se oikeutus sille, että huomenna voidaan porukalla heitellä sitä kakkaajaa lumipalloilla, sitoa sen kengännauhat yhteen ja rallatella nasevia iskulauseita?

Näin hoituu kaksi asiaa yhdellä kertaa vuonna 1976.

Voidaanko siis vetää johtopäätös, että kun on riittävän nolo, niin sitten sitä noloa voidaan porukalla alkaa kiusaamaan? Että kiusaaminen olisi tietyissä tilanteissa oikeutettua ja ansaittua? Tällaista ajattelumallia en ymmärrä. Minusta kiusaaminen ei ole koskaan oikeutettua eikä ansaittua. Eikä se johdu siitä, ettenkö tietäisi miten raadollista koulukiusaaminen on. Luulen tietäväni koulukiusaamisesta jotakin. Koulukiusaaminen voi olla todella absurdia ja käsittämättömän raakaa, mutta ei koskaan oikeutettua ja ansaittua. Jos lapsuuden kuvien vuoksi joutuu koulukiusatuksi, ei syy voi olla äidin. Kyllä syyllinen löytyy silloin jostain muualta.
 

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Ammattitauti

Nappula oli ollut todella kiltti, jos se mitataan joulupukin tuomien lahjojen määrässä. Jouluaattona Nappulan lelumäärä triplaantui ja kaveri meni uusista leluista sekaisin.

Joulupukki toi mm. sähköjunanradan, joka koottiin kiireellä heti paketista paljastuttuaan melko lähelle parvekkeen ovea. Ja sitten junanradan ääressä istuttiin ja ihmeteltiin. Ihmeteltäessä junanrataa sai issiakseni vetoa enkä päässyt joulupäivänä kävelemään. Olin saanut sähköjunanrataissiaksen. Onneksi vaiva parani kotikonstein lämmöllä, venyttelyllä ja levolla.

Toinen yleinen vaivani viime kuukausina on ollut, ei suinkaan tenniskyynärpää tai hiirikäsi vaan, pikkuautoselkä. Pikkuautoselän saa kun leikkii yli nelikymppisenä keskimäärin kuusi tuntia päivässä pikkuautoilla. Sehän on käytännössä lattialla könyämistä, makailemista ja konttaamista. Pikkuautoilusta on ergonomia todella kaukana - pitäisikö minun olla yhteydessä työsuojeluvaltuutettuun epäinhimillisistä työskentelyolosuhteista?

Leikki on lapsen työtä eikä sitä aikuisen kroppa tunnu kestävänkään. Aikuisiällä pulkkamäkikin lähinnä sattuu. Laskepa pulkalla pieneen nyppylään niin voit kuulla miten välilevysi rusahtelevat! Ennen Nappulaa meillä oli tapana Iso Aa:n kanssa käydä kerran vuodessa pulkkamäessä. Kerran laskimme kunnon hyppyristä - se jäi viimeiseksi pulkkamäekseni toistaiseksi. Se sattui ihan helvetisti ja olin vakuuttunut että olin murtanut selkäni.

Pulkkamäkeen meillä ei näillä näkymin mitään paineita olekaan. Lunta tuli jouluaaton aattona reilusti ja sen jälkeen ulkoilu on ollut Nappulalle enimmäkseen vastenmielistä. Olen kateellisena katsellut vanhempia, joiden iloiset lapset hihkuvat riemusta pulkkamäessä ja muissa lumileikeissä. Itse raahaan karjuvaa Nappulaa perässäni ja yritän keksiä mitä muuta hän voisi ulkona tehdä kuin huutaa hangessa. Näen jo verkkokalvoillani kauhukuvia siitä, miten Nappulasta tulee sisäpoika joka haluaa vain pelata tietokonepelejä ja katsella telkkaria...

Toivottavasti Nappula tottuu lumeen. Näillä leveysasteilla lunta väistämättä silloin tällöin sataa. Paljon olen Nappulan vuoksi valmis tekemään, mutta meneekö lomaosakkeen hankkiminen Aurinkorannikolta kuitenkin jo vähän liian pitkälle?

Ukko käy laihaksi vesisateessa.



















lauantai 20. joulukuuta 2014

Joulutrauma

Minulla on joulutrauma. Trauma juontaa juurensa peruskoululaitoksesta, jota en osaa enää juurikaan arvostaa. Minun on ehdottomasti muutettava asennettani ennen kuin Nappula menee kouluun - onneksi Nappulan koulun alkuun on vielä muutama vuosi aikaa. Vaikka traumatisoiduin jo pitkälti yli 30 vuotta sitten, muisto palaa elävänä mieleen juuri nyt, kun syyslukukausi kouluissa huipentuu tunnelmallisiin kuusijuhliin. Melkeinpä kuulen liikuntahallin lattian narinan, kun kuljen sitä pitkin märissä talvilenkkareissa...


Ala-asteella luokkamme esitti useampana vuotena joulujuhlassa jouluevankeliumin. Miksi aina meidän luokka, olen ihmetellyt jälkeen päin? Ehkä syyllinen ohjelmanumeron valintaan oli melko vakavasti uskovainen opettajamme, josta itseasiassa pidin paljon. Näin jälkikäteen olen vasta uskaltanut kyseenalaistaa hänen toimintatapojaan. Vanhoina hyvinä aikoina opettajat olivat aina oikeassa.


Joulukuvaelmassa Marian rooli meni vuorovuosin kahdelle luokan söpöimmälle ja pienikokoisimmalle tytölle. Muistan kun opettaja ohjasi heitä katsomaan kaihoisasti korkeuksiin siinä kohtaa, kun Maria kätkee kaikki sanat sydämeensä.


Marian rinnalla oli luonnollisesti Joosef. Joosef oli aina luokan suosituin poika. Joosefeissa vaihtelua oli muistini mukaan enemmän kuin Marioissa, mutta aina ne Joosef-pojat olivat ihania. Olin tosi kateellinen Marioille. Joosefin piti pitää kättään omistajan elkein Marian olkapäällä, miten janosinkaan tuota Joosefin kosketusta. Lisäksi Marioita kiusattiin siitä, että heillä oli muka yhteinen lapsi Joosef-pojan kanssa ja Mariat olivat tietenkin kiusaamisesta aivan otettuja. En luonnollisesti osallistunut kiusaamiseen, koska en kateudeltani kyennyt.


Luokan pitkähiuksiset tytöt saivat olla enkeleitä. Heidät puettiin valkoisiin kaapuihin ja hiuksiin kiedottiin hopeista joulukuusen koristeköynnöstä. Enkelit kantoivat kynttilöitä ja näyttivät ihanilta. Jopa se varsin raamikas takapenkin blondi sulloitui enkelikaapuun ja kapusi eteeristä ilmettä tavoitellen estradille.


Mutta mitä tapahtui minulle? Minä en ollut söpö, en pitkähiuksinen enkä erityisen suosittu. Ei minua sentään aasiksi puettu vaan pääsin muiden poikien kanssa paimeneksi. Sauva käteen, isoveljen saunatakki päälle ja lavalle. Vittu miten noloa! Omaa aamutakkia en voinut käyttää, koska se oli vaaleanpunainen ja epäpaimenmainen. Muistan miten yläluokkien pojat nauroivat ja osoittelivat minua. Marian roolista en edes unelmoinut, mutta mielestäni olisin ihan hyvin kelvannut enkeliksi. Olisin voinut olla vaikka vähän langennut enkeli tai edes joku siipirikko tai kiharansa käräyttänyt.


Toivottavasti opettajat ovat tänä päivänä edes vähän fiksumpia!


Kuvitus: Iso Aa ja Nappula







lauantai 13. joulukuuta 2014

Nappula viettää ravintolapäivää

Nappula on kova poika syömään. Ruoka maistuu, mutta herra kyllä nirsoilee aikalailla. Nappulalle kelpaisi vain herkut kuten porkkanaletut, kalakeitto, leipä, banaanit ja melonit jne. Nappula söisi vain hyvää, mikä on toki omalla kohdallanikin valitettava totuus. Monipuolinen ruokavalio vaatii aikalailla ponnisteluja meillä molemmilla.

Nappula suhtautuu todella varauksellisesti kaikkiin uusiin ruokalajeihin. Se on ilmeisesti lapsille hyvin tyypillistä. Jos lautaselle on ilmestynyt uutuustuotteena paprikaa, sitä ensimmäisillä kerroilla vain katsotaan vähän pidempään. Muutaman päivän jälkeen sitä kenties tökätään, jossain kohdin uskaltaudutaan nuuhkaisemaan tai jopa vähän nuolaisemaan. Suuhun asti paprika ei mene vieläkään, vaikka harjoituskertoja on takana jo kymmeniä. Useinmiten paprikan kohtalo on lentää olan yli lattialle. Nappula ei ainakaan toistaiseksi ole innostunut paprikasta eikä oikein muistakaan "rehuista".

Ja varsinainen luolamiehen alku Nappula tuntuu olevan, sillä reaktio oli hyvin erilainen kun hänelle tarjoiltiin ensimmäisen kerran makkaraa. Lenkin pätkään tartuttiin napakasti ja se vietiin nopealla liikkeellä suoraan suuhun nuuhkimatta, tökkimättä tai nuolematta. Miksi makkaraa ei tarvitse tutkia ja pyöritellä hyppysissä ennen syömistä? Mikä alkuihmisen vaisto kertoi Nappulalle että makkara on hyvää? Ja mikä vaisto sanoo Nappulalle sen, että nakki on ihan sama kuin makkara, mutta ohuempi?

Jos Nappulalle yrittää tarjoilla jotain ei niin mieluista mutta ei varsinaista inhokkiakaan, niin hän alkaa vaatia parempaa. Nappula tekee tilauksen. Hän huutaa PÄÄPÄÄPÄÄ ja osoittaa tarmokkaasti leipälaatikon suuntaan. Välipalalla hän haluaa TÄTÄTÄTÄ ja viittoo kohti banaaniterttua. Yritykseni tarjoilla Nappulalle sitä, mitä olin suunnitellut, päätyvät viskotuksi olan yli. Perkele mikä epeli! Minä juoksen keittiön ja ruokapöydän väliä ja yritän pitää Nappulan sen verran yhteistyökykyisenä, että hän suostuisi syömään edes jotakin...

Jos Nappulalle yrittää tarjota jotain, mistä hän ei todellakaan innostu, hän ei suostu tulemaan enää lainkaan pöytään. Puuroa Nappula söi aluksi hyvin, sittemmin nihkeästi ja nykyään hän on totaalikieltäytyjä. Puurolautanen pöydässä tarkoittaa sitä, että Nappula käy kurkkaamassa ja säntää mielensä pahoittaneena pois. Lopetimme puurokidutuksen muutama viikko sitten. Olin myös kyllästynyt keittämään puuroa suoraan biojäteastiaan, sillä sitä tuskin kannatti enää käyttää lautasen kautta.

Nappulan nokkeluutta kyllä ihmettelen; miten hitossa joku pystyy tekemään tuollaisia ruokatilauksia osaamatta puhua lainkaan?


Lautasellinen terveellistä ja ravitsevaa kaurapuuroa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Puhuuks joku vauvaa?

Vauvat ovat aina olleet vähän pelottavia. Ne ovat niin pikkaraisia, avuttomia, arvaamattomia ja vaikeasti ymmärrettäviä, etten tajua miten niistä voi ottaa selvän. Monet äidit ovat kertoneet tunnistavansa jo vauvan itkuäänestä mikä hänellä on hätänä. Oman lapsen itkut kuulemma oppii tuntemaan. Paskan marjat sanon minä. Nappula ainakin huusi ihan vain tasan yhdellä äänellä: kovaa!

Ensimmäisten kuukausien ajan minun oli vain kokeiltava millä Nappula rauhoittuisi; ruoalla, unella, seuralla, kuivalla vaipalla vai ei millään? Onneksi Nappula ei ollut loppujen lopuksi kovin hanakka huutamaan.

Itse en siis pääse kehumaan että oma lapsi olisi vauvana ollut sen ymmärrettävämpi kuin muidenkaan vauvat. En osaa tulkita vauvoja eikä synnyttäminen tehnyt minusta aikaisempaa kyvykkäämpää vauvatulkkaajaa. Onneksi se varsinainen pikkuvauva-aika on lyhyt, sillä koin sen melkoisen haasteellisena. Isompana Nappulaa on jo helpompi ymmärtää. Jos Nappula roikkuu syöttötuolin jalassa ja huutaa, hänellä on nälkä. Jos Nappula kiskoo minua peukalosta ja huutaa, hän kaipaa leikkikaveria. Jos Nappula roikkuu pinnäsängyn pinnoissa ja huutaa, hän haluaa nukkumaan. Erittäin selkeää viestintää!

torstai 4. joulukuuta 2014

KATEUS!

Iso Aa käy joka arkipäivä ravintolassa syömässä. Itse hän väittää syövänsä työpaikkaruokalassa, mutta mielestäni paikkaa, jossa ammatti-ihmiset tekevät sinulle ruokaa maksua vastaan, voidaan kutsua ravintolaksi. Lisäksi Iso Aa on kertonut, ettei kyseisen paikan ruoka olisi järin kummoista. Liekö tuokin väite vain pieni lohdutus pohjattomaan katkeruuteeni...

Olen siis todellakin äärimmäisen kateellinen siitä, että Iso Aa syö päivittäin aikuisten seurassa ravintolaruokaa. Lisäksi hän saa matkustaa joka päivä metrossa kolme varttia omassa rauhassa. Hänen ei tarvitse jännittää millaisen kohtauksen Nappula julkisessa kulkuneuvossa järjestää kanssamatkustajien iloksi. Ja kaiken lisäksi Iso Aa istuu kaiket päivät tietokoneella; miten helppoa hänen elämä onkaan ja siitä vielä maksetaan!

Olemme joskus keskustelleet aivan vakavissamme siitä, kummalla on helpompaa. Sanotaanko näin, että meillä on hienoista näkemyseroa asiasta, vaikka lopputuloksena onkin ollut konsensus...

Eräällä viikolla Iso Aa kävi työpaikkaruokalan lisäksi kolme kertaa ulkona syömässä. Todellakin; KOLME KERTAA! Sen jälkeen hän toivoi, että söisimme viikonloppuna kotona, KOSKA OLI KYLLÄSTYNYT RAVINTOLARUOKAAN!!! Kysyikö kukaan minulta ja Nappulalta maistuisiko meille pitsa?

No, tästä suivaantuneina lähdimme Nappulan kanssa ravintolaan lounaalle ihan kahdestaan. Nappula söi tomaattipastaa - VÄÄRÄ VALINTA! Pastakulho oli toisinaan Nappulan sylissä väärin päin ja Nappula oli kuorrutettu tomaattikastikkeella päästä varpaisiin. Yritin toisella kädellä kesyttää Nappulan lautasta pysymään aloillaan ja toisella kädellä tungin omaa ruokaa suuhuni. Juoman join lähtiessä takki päällä seisaaltaan.

Meillä oli oikein vauhdikas lounashetki ja ruoka oli hyvää. Jatkossa syömme lounaan kuitenkin todella mielellämme kotona.




Hyvää ja terveellistä kotiruokaa :)

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

1. ADVENTTI

Tänään on ensimmäinen adventti. Se tarkoittaa perinteisesti sitä, että joulun odotus voi alkaa ja joulukoristeet saa viritellä esille. Marketeissahan joulukrääsä on ollut esillä jo lokakuusta, mutta siellä liene jotkut omat säännöt. En voi väittää olevani jouluihminen. Tekisi mieli kirjoittaa että vihaan joulua, mutta ei sekään pidä paikkansa. Joulu ei herätä minussa suuria tunteita.

Suhtaudun jouluun kuten kaikkiin muihinkin juhlapyhiin. Uusivuosi, pääsiäinen, vappu, juhannus, mitä näitä nyt onkaan. Juhannuksena voi olla mökillä, saunoa, polttaa kokkoa ja hillua tai sitten ei. Juhannus menee yhtä hyvin myös kaupungissa ilman mitään perinteisiä menoja. Samoin joulua voi viettämällä viettää tai sitten jättää viettämättä, jos siltä tuntuu.

Tai se mahdollisuus minulla oli. Nyt ei kai enää voi skipata joulua...

Viime jouluna Nappula oli yhdeksän kuukautta vanha eikä hän juurikaan kiinnittänyt huomioita jouluun. En usko että hänelle jäi traumaa siitä, jos joulu 2013 oli vaatimaton niin ruokien kuin koristeluidenkin suhteen. Mutta toista on tänä vuonna! Joka kerta kun piipahdamme paikalliseen markettiin, Nappula huomaa katossa roikkuvat mainosplakaatit, joissa on joulupukin kuvia - niitä pitää ihmetellä. Kun lähileikkipuistoon oli ilmestynyt muutama päivä sitten joulukuusi, Nappula oli lumoutunut. Nappula osoittaa merkkejä olevansa jouluihminen. Ovatko kaikki lapset jouluihmisiä?

Luulen myös että tänä jouluna, vuoden vanhempana, Nappulalle jää jo asioista pitkäkestoisia muistijälkiä. Jos siis skippaamme joulun, Nappula saattaa traumatisoitua. Ja tämä tarkoittaa tietysti sitä, että minun on järjestettävä meille joulu. Mitenköhän helvetissä se tehdään?


Äiti järkkää joulun - osa I